Itkua pukkaa koko ajan, mutta surutyö on tehtävä ja tämä kirjoittelu kuuluu siihen, tunteiden tuuletteluun.

Skuti, ihastuttavan vihastuttava rakas Mamma, suuri persoona, nukkui eilen ikiuneen maksasta löytyneen kasvaimen vuoksi.

Vajaat pari viikkoa sitten koirat olivat hoitolassa muutaman päivän ja sieltä kotiuduttuaan Skuti oli vatsa hyvin löysänä. Joku päivä vatsa saattoi olla suht hyvänä mutta pääosin kuralla. Luulin että se oli saanut jonkun pöpön hoitolasta. Aakella ei vastaavaa vaivaa ollut joten ajattelin Skutin reagoivan taas herkemmin vatsallaan. Kokeilin normaaleja ripulintaltutuskonsteja mutta heikoin tuloksin. Ajatus oli käydä lääkärissä kunhan meillä vierailulla olleet sukulaiset olisivat lähteneet. Skutin vointi kuitenkin huononi äkillisesti ja se osoitti olevansa selvästi kipeä. Tosin ihan ensimmäiset kivun merkit jäivät ehkä huomioimatta ja menivät lapsikatraan aiheuttaman stressin piikkiin, mutta päivän jälkeen oli ilmiselvää että Skuti oli todella kipeä. Se aristi vatsaansa, seisoa ei olisi jaksanut, istuutuminen ja makuulle käyminen tuottivat tuskaa ja makaaminenkaan ei tuntunut hyvältä. Ulos se ei olisi halunnut lähteä ja sinne päästyään ei olisi halunnut tulla sisälle. Kävely oli muuttunut verkkaiseksi kun vielä pari päivää aikaisemmin se kirmaili pihalla hepulissa kuin nuori tyttö ikään. Toisen päivän iltana ei ruokakaan enää maistunut. Se sai hälytyskellot kilkattamaan ja lujaa. Pari edellistä yötä Skuti oli ollut levoton ja sitä oli pitänyt käyttää ulkona tarpeillaan, mutta tämän viimeisen yön se nukkui vatsa tyhjänä hyvin levollisesti ja aamulla ruokakin maistui hieman. Näytti siis siltä että tilanne voisi olla parempaan päin. Ainakin halusin elätellä toiveita siitä, vaikka järki varoitteli muusta, ikävämmästä mahdollisuudesta.

Eläinlääkärille joka tapauksessa lähdettiin. Eikä meidän tarvinnut odottaa ikäviä uutisia kauaa, tutkimuksen jälkeen näin lääkärin kasvoista jo ennen kuin hän ehti sanomaan mitään että hyvästien aika oli käsillä. Skutin maksassa oli suuri kasvain. Lääkäri totesi Mamman olevan erittäin kiltti koira, sillä kun hän tunnusteli vatsaa ja näki että Skutiin sattui, niin se ei edes murissut hänelle. Ei päästänyt ääntäkään... Tuskani on valtava: kuinka kauan sillä on ollut kipuja, kuinka kauan olen antanut sen kärsiä?! Miksen tajunnut tilanteen vakavuutta aiemmin?! Kysyn näitä kysymyksiä itseltäni jatkuvasti ja syytän itseäni. Näin jälkikäteen ajatellen olen huomaavinani kaikenlaisia merkkejä joista minun olisi pitänyt tajuta että nyt on jotain vialla. Mutta en ymmärtänyt, en. Itsesyytökset ovat valtavat, samoin ikävä on suunnaton. Menetyksen suuruuden ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä.

Mutta nyt Skutilla on kaikki hyvin, eikä sen tarvitse enää tuntea tuskaa. Kiitos kauniista lähdöstä eläinlääkäri Kaj Sittnikowille.

Eläinlääkärille lähdettäessä aavistin että paluumatkalla meitä olisi yksi vähemmän ja siksi otin vielä yhden kuvan Mammasta...

Hyvää matkaa Skuti, en ikinä unohda sinua!

Ullälvas Skutla 12.5.1996 - 12.8.2010

1281682776_img-d41d8cd98f00b204e9800998e