Skutin poismenosta on kulunut neljä ja puoli kuukautta, miten aika rientääkään. Talo tuntuu niin kovin tyhjältä kun oma pieni "kotipossumme" ei enää hääri jaloissa, eikä Aakesta ole sen aukon paikkaajaksi, se kun on varsin huomaamaton sisällä ollessaan. Yhä on ikävä, vaikka toki on myönnettävä että elämä on paljon helpompaa yhden koiran kanssa. Minulla ei olekaan ollut yhden koiran taloutta sitten vuoden 1996 eli sen jälkeen kun ensimmäinen islantilaiseni Sälli asettui taloksi - lukuunottamatta paria lyhyttä jaksoa ennen Reetun ja myöhemmin Skutin tuloa.

Ikävä on Skutin röhkintää, sen vankkumattoman optimistista asennetta, sen nauravaa ilmettä, jopa sen välillä niin raivostuttavalta tuntunutta hääräämistä, sen "läpi tuulen ja tuiskun, ei tunnu missään" -mentaliteettiä, ikävä on lähes kaikkea siinä koirassa - paitsi sen remmirähjäämistaipumusta. Pahin suru on jo poistunut mielestä, mutta syyllisyys ja kaipaus eivät. Jossain välissä, kun suru oli vielä aivan pinnassa, ikävöin suunnattomasti aikaa noin kymmenen vuotta sitten, silloin kun Skuti oli nuori ja vasta vähän aikaa sitten suomalaistunut. Aikaa jolloin Aake oli pelkkä keskenkasvuinen kakara ja Reetu nuori mies maailma vielä valloittamatta. Aikaa jolloin elämäni täyttyi niin erilaisista asioista kuin tänä päivänä. Aikaa milloin kaikki oli vielä edessä päin eikä tarvinnut miettiä menettämisen tuskaa. Kuljin tuolloin hetken syvällä muistojen poluilla ja mietin miten elämä onkaan muuttunut!

Skutin poismenon jälkeen Aakella kesti päivän verran ennen kuin se tajusi ettei Mamma enää tulekaan takaisin. Aluksi se oli kukkona tunkiolla ja nautti saamastaan ainoan koiran huomiosta, mutta kun seuraavana päivänä sille alkoi valjeta että se oli jäänyt yksin, ilman Mammaa tai muutakaan koiraseuraa, se vaipui "masennukseen". Edes sille kaluttavaksi annettu raaka luu ei kelvannut, Aake vain käänsi sille selkänsä ja käpertyi vähän matkan päähän nurmelle nukkumaan. Aake ei ole koskaan jättänyt tuoretta luuta kaluamatta, se kertoo sen mielialasta jotain! Tällaista apatiaa kesti ehkä viikon verran, sitten se pääsi tilanteen yli. On varsin ymmärrettävää että uusi tilanne talon ainoana koirana oli Aakelle outo ja uusi, varsinkin kun koko aiemman elämänsä se oli elänyt vielä oman emänsä kanssa. Rankkaa itsenäistyä yhdeksän vuoden jälkeen. Aake muuttui enemmän perässä kulkijaksi, se siis seurailee meitä ihmisiä enemmän sisätiloissa kuin mitä ennen. Aakehan ei koskaan ole ollut mikään varjo. Aakesta kyllä myös huomaa selvästi että sen on kasvanut ja elänyt osana koiralaumaa ja nyt sen on pitänyt opetella olemaan ilman toista, vahvaluontoista koiraa, josta ottaa tietyissä asioissa esimerkkiä, jonka selän taakse tarvittaessa piiloutua ja josta saada henkistä tukea pulmallisissa tilanteissa. Lisäksi kun nykyinen elämäntilanteeni ei suo Aakelle kuin pienen osan siitä ajasta ja huomiosta mihin se on tottunut, niin melkein sääliksi käy vanhaapoikaa kun se joutuu opettelemaan uudenlaista elämään vielä vanhoilla päivillään.

Skuti sai viimeisen leposijansa pihallemme, suuren kiven juurelle, mihin hautasimme sen tuhkat. Siitä se voi, portin pielestä, vahtia ja haukkua ohikulkevia koiria.