Virtuaalionnittelut tulevat myöhässä, mutta iki-ihana Apupoika-Anteromme Aake täytti täydet kymmenen vuotta 2.6.! Aake on mielessäni aina juniori, nuori koltiainen, ja siksi tämä iän kertyminen tuntuu niin vaikealta ymmärtää.

Tämä viime aikoina vallinnut helle on vienyt voimat koirilta, mutta varsinkin Aake tuntuu uupuneelta. Ikäisekseen se vaikuttaa noin yleisesti hyvävointiselta ja reippaalta, mutta kaksi kertaa se on lenkillä aivan yllättäen "kaatunut". Siltä on kuin salamaniskusta pettäneet kaikki jalat ja se on kirjaimellisesti mennyt rähmälleen, Ylös se on noussut saman tien ja tilanne on näyttänyt siltä kuin se olisi astunut isompaan monttuun ja tupsahtanut sen vuoksi. Tuoreempi tapaus kävi joitain päiviä sitten ja aiempi ehkä noin kuukausi (tai reilu) takaperin. Aake on muksahtamisten jälkeen katsonut minua kysymysmerkkinä, kuin itsekin ihmetellen mitä oikein tapahtui. En vielä aio viedä sitä eläinlääkäriin, mutta seuraan tilannetta tarkasti ja jos uusia kompurointeja tulee niin lähdemme sitten tutkittavaksi.

Rimma höyryää täällä entiseen tapaan naakkojen kanssa ja sitä täytyy vahtia pihalla haukkana ettei se lähde juoksentelemaan niiden perässä ties minne asti. Se osaa kadota pihalta sekunnissa: ensin se makaa parin metrin päässä nurmikolla ja kun selän kääntää hetkeksi niin simsalabim, Rimmaa ei näy enää missään. Kun sitä sitten huutelee, niin se ilmestyy jonkin ajan päästä tuhatta ja sataa, on ilmeisesti tulossa jostain kauempaa. Tosin yhtenä päivänä teimme pihahommia ja huomasin taas että Rimma Rimppakinttu on kadonnut. Huutelimme sitä tovin mutta mitään ei näy eikä kuulu. Kunnes sitten naapurimme tien toiselta puolelta ilmestyy pihallemme Rimma kainalossaan ja naureskelee että meiltä on ilmeisesti jotain kateissa. Rimma oli yrittänyt osallistua heidän grillauspuuhiinsa. Ja kyllä, meillä on aita työn alla mutta kun kaikkea muutakin puuhaa riittää niin se valmistuu hitaasti mutta varmasti. Portteja ei kylläkään vielä ole, mutta ehkä aita hidastaa Rimmaa edes vähän.