Silmäni täyttyvät yhä kyynelistä kun ajattelenkin asiaa, mutta viikko sitten jouduin tekemään raskaan päätöksen ja päästämään Rimman pois luotamme. Periaatepäätöksiä on helppo tehdä, mutta kun tulee se hetki jolloin pitää seisoa sanojensa takana, on se välillä niin vaikeaa että haluaisi vain pistää päänsä pensaaseen kuin jänis ikään ja toivoa että ikävä asia häviäisi pois ja kaikki olisi kuin ennenkin.

Elsa (vajaa 2v) on monena aamuna ulos mentyämme juossut takapihalle huutamaan Rimmaa tarhasta, on ollut aika lähteä aamukävelylle... Ei ole Elsalla enää talutettavaa :'(

Rimma eli kuitenkin hyvän elämän enkä halunnut että sen tarvitsisi kärsiä munuaisten vajaatoiminnan vuoksi. Sen olemuksesta näki ettei sen ollut aina kovin hyvä olla. Kolme vuotta saimme nauttia Rimman seurasta, kiitos niistä vuosista!