Ihanat pakkassäät jatkuvat ja heti aamusta herättyäni olin kauhean dilemman edessä: lähteäkö treenaamaan vai mennäkö metsälenkille. Valoisaa ei riittäisi molempien tekemiseen. Pulma osoittautui sen verran vaikeaksi että ratkaisin sen ainoalla oikealla tavalla --- lähdin kaupungille alennusmyynteihin!
Shoppaillessani tulin siihen päätökseen että treenit saavat olla ja otan koko konkkaronkan ja painumme metsään päästämään höyryjä. Heti lenkin aluksi sain muistutuksen siitä että kohta ei Skutia kai voi enää pitää irti ihan sen oman turvallisuuden takia, sillä se kykenee nykyään eksymään parinkymmenen metrin päähän... Kävelimme siis polkua pitkin ja Skuti jäi hieman jälkeemme tutkimaan jotain. Tässä välissä käännyin polulta pois, mutta en ollut taatusti ehtinyt paljoa enemmän kuin kymmenen metriä sivuun, kun Sussu pyyhälsi polkua pitkin minkä kintuistaan pääsi. Huusin sitä mutta se ei kuullut. Pysähtyi vähän matkan päähän kuuntelemaan, jolloin kutsuin uudestaan, ja lähti pinkomaan polusta oikealle (olimme juuri sillä puolella) mutta viitisentoista metriä editsemme. Kutsuin uudestaan ja heiluttelin käsiäni mutta Skuti vain kiihdytti vauhtiaan ja pinkoi meistä pois päin kadoten nyppylän taakse. Aloin jo vähän hätääntyä ja huusin, hypin ja huidoin minkä ehdin ja hetken kuluttua Skuti ilmestyi nyppylän päälle. Välimatkaa meillä oli 10-20 metriä, mutta se ei vieläkään hoksannut meitä vaan jouduin vielä kerran kutsumaan ja huitomaan sille ennen kuin tärppäsi. Taisi Sussu itsekin vähän säikähtää, sillä koko lopun lenkin, reilun tunnin ajan, se pysytteli melko lähellä minua. Mutta ei voi kuin todeta jälleen kerran että vanhuus ei tule yksin ja kuulo on kovasti jättämässä meidän Mammaa.
Sain pitkästä aikaa valokuvattuakin koiria, otoksia löytyy kuvagalleriasta.