Rimma on kotiutunut loistavasti. On se vaan niin hienoa miten helposti islantilaiset suoriutuvat kodin vaihdosta - pääsääntöisesti ainakin, sellainen tuntuma minulla on. Rimma ei mielestäni ole ollut yhtään apea tai muutakaan, toki se oli ensimmäisen viikon hieman ihmeissään uusista kuvioista, mutta ei siis mitään "vieroitusoireita". Ensimmäisen viikon ne olivat Aaken kanssa kuin kaksi vierasta koiraa saman katon alla, mutta sen jälkeen laumautuminen ja yhteen hitsautuminen on alkanut. Aakekin on kaivanut naftaliinista kiihkeän lintujen ajamis- ja haukkumisvaihteensa; luulin sen jo vanhentuneen, viisastuneen ja jättäneen taakseen ylettömän lintujen ajamisen. Not. Pikkusisko on palauttanut kaiken uunituoreena isoveljen mieleen ja nyt Aake haukkuu naakkakoloniaamme kuin ei olisi ennen niitä nähnyt. Pikkusiskon avuliaalla opastuksella tietenkin, kuinkas muuten.

Rimman ahneus jaksaa naurattaa meitä, on niin kotoisa tunne, kyllä jokainen talo aina yhden päättömän ahneen pikku islantilaisen tarvitsee! Ei niin pientä ruuan murua etteikö sen vuoksi kannattaisi sännätä paikalle vaikka vähän kauempaakin. Jos keittiössä on laitettu mehukkaasti tuoksuvaa liha-/kalaruokaa tai sellaisen tyhjät kääreet on roskiksessa, niin aina Aaken mennessä keittiöön vaikka vain nukkumaan, kuuluu ruokapöydän alta kiukkuista murinaa: Rimma siellä huomauttelee kenen valtakuntaa keittiö sillä hetkellä sen mielestä on.

Rimma on löytänyt kulmiltamme itselleen arkkivihollisen tai oikeastaan viholliset: kadun toisessa päässä asuvat pienet monirotuiset koirat. En tosin ihmettele yhtään, sillä ne kuuluvat tähän ikävään pikkukoirakastiin eli flexin päässä räyhääviin pikku mussuihin, joita ei millään tavoin estetä tai kielletä hyökkimästä kohti koko flexin mitalla. Sitä touhua ei Rimma siedä yhtään, vaan pyrkii antamaan takaisin samalla mitalla - ja valitettavasti Aaken säestäessä. No, tässä on Rimmalla harjoittelun paikka, olla provosoitumatta toisten riidan haastamisesta. Aakehan sen osaa, mutta uuden aisaparin saatuaan täytyy senkin muistutella mieleensä hyviä käytöstapoja - joukossa kun tyhmyys niin helposti tiivistyy. Muutoin Rimma on suhtautunut vastaantuleviin koiriin hienosti, korkeintaan vinkunut "haluaisin tutustumaan" -tyyliin.

Ensimmäisiä asioita mitä Rimmalle pitää opettaa on se, että vapaana ollessaan sen pitää pysyä suhteellisen lähellä. Metsässä tai pellolla juoksentelut on erikseen, mutta kun liikutaan teillä ja yleisillä ulkoilupoluilla, on sen opeteltava pysyttelemään näköetäisyydellä. Ollaankin tehty paljon pentutreeniä eli luoksekutsuja ja siitä nami- tai rapsutuspalkka ja sitten taas menoksi. Nopea luoksetulo on hyvä osata, koskaan ei tiedä millainen tilanne tulee kohdalle.
Mitään ongelmia ei myöskään ole ollut kaupunkiympäristössä liikkumisessa, Rimma ei ole pelännyt mitään eteen tullutta, mitä nyt mieli tekisi aina välillä sanoa valitut sanat ohi ajaville traktoreille sun muille. Hieman minun täytyi hakea sopivaa systeemiä millä saattueemme kulkee lenkillä, mutta totesin parhaaksi olla muuttamatta mitään vaan vain lisätä Rimman mukaan eli Aake kulkee edelleen flexissä ja Rimma hihnassa (katson että Aake on tarpeeksi osaava ja tottelevainen kulkemaan flexissä hallitusti, kun osaa kulkea tien laidassa ja käskystä vaihtaa laitaa; osaa pysähtyä käskystä paikalleen jne). Olemme myös käyneet lenkillä aivan Turun ydinkeskustassa, eikä Rimma ollut moksiskaan, aivan kuin olisi aina kulkenut ahtailla jalkakäytävillä ja liikenteen seassa.

Niin että hyvin meillä pyyhkii, Rimmaa ei varmastikaan tulla näkemään enää Kerimäellä kuin vierailevana tähtenä. Mutta toisaalta, tämähän on vähän kuin laittaisi vahingon kiertämään, sama tilannehan tuli minulle eteen Reetun kohdalla. Kyselin muuten varovasti tunnustellen Reetua takaisin, mutta Pieksämäen väki ei oikein lämmennyt ajatukselle Nauru - enkä kyllä yhtään ihmettele!

Ja Reetusta puheenollen: elämäni koira, RetkuPetteri täytti viikko sitten täyden tusinan vuosia: Onnea Reetulle 12 vuotta täytettyäsi!