Loppukesä ja syksy ovat menneet kuin siivillä, valmistellen muuttoa, muuttaessa vähin erin ja opetellen elämään uudessa kodissa, uudella paikkakunnalla ja uudessa työssä. Koiraharrastukselle ei ole jäänyt käytännössä aikaa lainkaan, ellei harrastamiseksi lasketa lenkkeilyä. Sekin on aika hankalaa näin pienessä kylässä pimeään vuodenaikaan, kun katuvaloja riittää juuri ja juuri tunnin lenkiksi ja silloinkin pitää kävellä joka ikinen valaistu kadunpätkä. Ukissa ei kuulemani mukaan ole talvella tokotoimintaa, eikä tässä kylällä ole sopivaa valaistua paikkaa jossa voisin yrittää tehdä edes jotain treeniksi luokiteltavaa omin päin. Viikonloput on menneet toistaiseksi muissa kuvioissa. Ehkä tämä tästä kevään koittaessa... *yrittää edes itse uskoa tuohon*
Joka tapauksessa koiraharrastukselle ei aikaa enää riitä entiseen tapaan ja olenkin päättänyt jo aikaa sitten että luovun kaikista enemmän paneutumista ja aikaa vaativista luottamustehtävistä jotka olen ottanut vastaan. Sen ajan joka varsinaiselle harrastamiselle toivon mukaan liikenee haluan käyttää tokon parissa. Ihan täysin ilman tokoa en sentään koko kesää ollut vaikka oma treenaaminen oli mitä oli (jos sitä oli), sillä olin liikkurina useammassakin kokeessa ja syyskuun lopussa minulla oli ilo ja kunnia olla taas kouluttamassa hollanninpaimenkoirien leirillä Hauhovissa. Aivan ihana viikonloppu, kiitos taas holskuväelle!
Entisenä lähes nettiaddiktina olen myös joutunut sen tilanteen eteen että aikaa tietokoneen ääressä istumiseen ei todellakaan ole, ellen sitten ottaisi sitä nukkumisesta pois ja siihen en ryhdy. Käytännössä avaan koneen kerran tai kaksi viikossa ja silloinkin yleensä lukaisen pikaisesti sähköpostin ja maksan mahdolliset laskut, viesteihin vastaan joskus hamassa tulevaisuudessa...
Vaikka "uusi" elämä on täällä mallillaan, on minulla välillä kauhea ikävä Saloon kaikkien kavereiden luo. Kaipaan ihan hirveästi treenejämme ja niitä poikkeuksetta seuranneita marttakerhoja, nyt huomaan niiden terapeuttisen arvon *hekottelua*. Enempää en taida uskaltaa alkaa tähän purkamaan ja fiilistelemään, menee muuten vetistelyn puolelle.

Aake otti muuton tänne Kalantiin lunkisti, eikä sen kanssa tullut minkäänlaisia pulmia. Skuti sen sijaan oli jonkin aikaa kovilla joka suhteessa ja ehdinkin jo ajatella että joko nyt loppu lähestyy. Mutta mikäpä pahan tappaisi *virn*, joten Skuti sai kerättyä itsensä kokoon niin henkisesti kuin fyysisestikin ja sen kunto vaikuttaa nyt hyvältä.
Jo viime kesän aikana Skuti alkoi herkästi ontumaan vasenta takajalkaansa rasittavamman metsälenkin jälkeen. Se meni kuitenkin aina ohi levolla eikä kadulla lenkkeily aiheuttanut ontumista. Uudessa kodissa on kuitenkin joka huoneessa laminaattilattiat eikä Skuti osannut ja/tai halunnut makailla vain mattojen päällä (ei kyllä tee sitä vieläkään). Sillä on nykyään tapana nousta ylös könyämällä koska se ei enää kuule kunnolla ja usein lähestyvä tai ohittava ihminen tahtomattaan säikäyttää sen ylös. Kun tähän liitetään liukkaat laminaatit, voi arvata mitä siitä seuraa: erittäin vaivainen vanha koira. Skuti ontuikin koko lokakuun ja liikkui paljon kolmella jalalla sisällä ollessaan, ulkoillessa se kuitenkin liikkui normaalisti eikä edes ontunut. Sisällä se oli kuitenkin niin vaivainen että suunnittelin jo sen viemistä lääkäriin kuvattavaksi. Tämän lisäksi Skuti oli myös mieleltään sekaisin. Se vaelteli öisin levottomasti edestakaisin keittiön ja eteisen väliä ja kolisteli porttia niin että heräilin siihen. Mentyäni katsomaan onko jokin hätänä, oli Skuti kovasti pyrkimässä ulos. Kun sitten vein sen pihalle aamuyön tunteina, ei sillä mikään hätä ollut, lähinnä se taisi itsekin ihmetellä outoa ulkoiluaikaa. Tämän lisäksi se oli päivisinkin levoton, johtuiko se säryistä vai oliko kyseessä enemmän ahdistus kodin vaihtumisen myötä, sitä en osaa sanoa, mutta oma itsensä se ei missään tapauksessa ollut. Ehkä siinä oli molempia. Yllättäen Skuti kuitenkin ikään kuin tokeni ja sen mieli selvästikin kirkastui ja palautui entiselleen; levottomuus loppui ja ontuminenkin väheni. Kaikki näyttää siis tämän suhteen nyt hyvältä, vaikka tulihan taas muistutus siitä että Skuti on jo oikeasti vanha koira eikä koskaan tiedä milloin joudun raskaan päätöksen eteen.

Vilillä on ensi perjantaina yo-juhlat ja lähdenkin Skutin kanssa reissuun juhlimaan valkolakkia ja samalla tietysti tapaamaan Reetua. Vaikka se mokoma ei enää edes taida muistaa minua, niin saahan sentään rakkaan tyttöystävänsä kylään. Skuti parka, sillä taitaa olla taas tiedossa tuskainen perjantai-ilta hermoille käyvän, kiihkeän kosijan ahdisteltavana.
Reetun mennessä Pieksämäelle sanoin että sillä on aina palautusoikeus, paitsi siinä tapauksessa että se opetetaan haukkumaan tai kerjäämään. Nykyään kuulemma kumpikin sujuu tarvittaessa ja välillä kai ilman tarvettakin ja sillä on ilmeisesti ruokaa laitettaessa kokista riippuen suorastaan esimaistajan rooli... Että sen palautusoikeuden kanssa alkaa sitten vissiin olemaan vähän niin ja näin... ;) Mutta eiköhän tilanne selkene viikon päästä kun pääsen pääkallopaikalle.