Ja otsikko oikein huutomerkin kanssa, sillä sivu on huutanut tyhjyyttään kauan...

Juttu on vielä kesken, mutta jatkan tarinaa kunhan saan siihen sopivan raon.

Sällin sivu löytyy siis sivulaatikosta otsikolla Muistoissa Ullälvas Sorti.

Aake kävi eilen 10+ -vuotisterveystarkastuksessa ja siellä todettiin että meillä asustaa varsin terve ja hyväkuntoinen papparaisen alku! Aakella on ollut koko viime syksyn ja tämän talven aikana erittäin huono karva (tai olemassa oleva karva on hyvälaatuinen, mutta alusvilla puuttuu lähes totaalisesti varsinkin takaosasta) ja se palelee ulkona kun vain lämpötila laskee alle nollan. Lisäksi sille on tullut ajoittain samaa takajalkojen tärinää kuin Skutillakin oli, joten halusin terveystarkin yhteydessä otattaa siltä myös verikokeen josta katsottiin maksa- ym arvot. Olen hieman sätky näin Skuti -kokemuksen jälkeen joten ei vara venettä kaada. Verikokeen arvot olivat: ALP 44, ALT 23, BUN 8.3, CRE 63, GLU 6.0 ja TP 71 eli kaikki olivat viitearvojen sisäpuolella. Huh helpotusta. Haluan verikokeen varmaankin uusittavaksi vuoden päästä kun Aake täytyy käydä rokotuttamassa neloisrokotteella, ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Lisäksi tällä reissulla Aakeen tuikattiin sen elämän viimeinen rabiesrokote ja sitä venytettiin ja väännettiin ja käännettiin joka suuntaan ja eläinlääkäri totesi ettei löytänyt yhtä ainoaa aristavaa tai jäykkää kohtaa koko koirasta! Yleensä kuulemma tämän ikäisillä koirilla edes ristiselän/lantion seutu hieman aristaa tai on muuten vähän jäykkyyttä, mutta kuten sanottu, Aake oli vetreä kuin nuori hirvi :). Mietittiin että voisiko kesäinen ruokamerkin vaihto vaikuttaa näin rajusti Aaken karvan kuntoon - sehän alkoi kesällä syömään samaa sapuskaa kuin Rimma, Best in Show'n lammasriisiä (Rimmalla on hieno turkki), mutta päädyttiin että lorautan enemmän öljylisää Aaken kippoon ja lisäksi kokeillaan biotiinikuuria. Takapään tärinän ell sanoi voivan johtua (kun palelua ei lasketa) esim. lievästä nivelrikosta lonkissa ja tästä syystä aloitettiinkin tehokuuri Cartivetilla. Aakehan on saanut pientä nivelvalmistelisää jo muutaman vuoden ajan, mutta miksikään varsinaiseksi kuuriksi ei sitä voi sanoa. Kokeillaan nyt tätä ja ihmetellään myöhemmin lisää.

Ajattelin myös että tällä reissulla olisi myös Aaken hampaat puhdistettu, mutta ell katsoi suuhun ja oli sitä mieltä että hammaskiveä on niin vähän, eikä ientulehdustakaan näyttänyt olevan, joten ei ole mitään järkeä nukuttaa koiraa toimenpidettä varten. Höh, minä kun ajattelin että kyllä Aake yhden hampaiden puhdistuksen elämänsä aikana tarvitsee, mutta kun ei niin ei sitten . Kuluneet takahampaat toki ovat, mutta oikeiden luiden kaluaminen on pitänyt ja piti edelleenkin hammaslääkärin loitolla.

Minulla on ollut pitkin syksyä kaikenmoista pientä kuulumista mielessä joista olisin voinut kirjoitella tänne jos olisin vain ehtinyt, mutta yritän nyt muistella joitain mainitsemisen (?) arvoisia asioita.
Ensinnäkin Aakelle on selvästi tullut vanhuuden samentumaa silmiin eli mielestäni sama nukleaari skleroosi kuin mitä Skutilla oli. Silmissä on selvä harmaa kalvo, mutta se on läpinäkyvä eikä täysi "peitto" kuten tavan kaihissa olisi. Ei siis haittaa Aakea mitenkään, ainakaan vielä.
Aiemmin kertomistani oudoista Aaken kompuroinneista ja kaatumisista ei ole edelleenkään "kuulunut" mitään eli se on punkkipannan poiston jälkeen pysynyt ihan normaalisti tolpillaan. Tämä vain vahvistaa epäilystäni siitä että pannan myrkky aiheutti sille jotain hermosto-tms. oireita. Mitään virallista diagnoosia asialle ei todellakaan ole, vaan perustan johtopäätökseni vahvaan 1+1=2 -maalaisjärkeen.

Rimma puolestaan on näyttänyt itsestään vähän ikävämpää puolta, se on kaksi kertaa hyökännyt Aaken kimppuun ihan kohtuuttomalla kiukulla. Toisella kertaa Aake löysi pellon laidasta porkkanoita joita Rimmakin sitten ryntäsi syömään. Aake erehtyi murahtamaan Rimmalle että älä nyt sentään suusta ruokaa vie, kun Rimmalta paloi päre sillä silmänräpäyksellä ja se syöksyi Aaken päälle ihan simona. Se tajusi lopettaa vasta kun menin ja nappasin sitä valjaista kiinni ja nostin sen pois. Sen jälkeen se olikin taas kiltti tyttö.
Ensimmäisen päällekarkauksen syy sen sijaan on minulle hieman hämärän peitossa, sillä olin sillä hetkellä viereisessä huoneessa. Olimme sukuloimassa ja parhaillaan kantamassa tavaroita autoon kotiinlähdön vuoksi, kun Rimma eteisessä ollessaan yhtäkkiä sinkosi Aaken päälle aivan raivona. Tilanteen nähdeiden mukaan mitään näkyvää syytä ei ollut tai mitään tapahtunut mikä olisi voinut olla syynä, mutta koska paikalla olleet henkilöt olivat kaikki ei-koiraihmisiä, niin aivan varma en voi olla. Hieman ihmettelisin jos pelkkä auton pakkaaminen ja muun lähtöhässäkkä olisi saanut Rimman kupin niin nurin että paineita piti purkaa Aakeen noin rajulla tavalla. Rimmalla on luonteessaan omat heikkoutensa, mutta kuten sanottu, hieman oudolta moinen reagointi kuitenkin tuntuu. Onneksi mitään kyräilyjä ei koirille jäänyt tilanteesta päälle, sillä vain noin 5 minuuttia välikohtauksen jälkeen laitoin koirat auton häkkiin ja kotimatkamme alkoi ja ne nukkuivat sulassa sovussa koko pitkän kotimatkan kylki kylkeä vasten. No, niin tai näin, syy moiseen käytökseen jäi tämän tapahtuman osalta selviämättä, mutta myönnän kuitenkin että näiden tapahtumien jälkeen olen puuttunut nopeasti jokaiseen Rimman Aakeen kohdistamaan murinaan. Ja varsinkin ruuastahan se murisee herkästi. Enkä nyt tarkoita oman ruokakupin vahtimista vaan se pyrkii esim. ruokaa laitettaessa vahtimaan ja omimaan koko keittiön ja sellaista käytöstä en suvaitse siltä yhtään.
Muutoin Rimman kanssa menee ihan hyvin. Onhan se ehkä hieman turhan pehmeä koira makuuni jos ajatellaan mahdollista harrastuskoiraa, mutta sellainenhan se ei ole, vaan se otettiin puhtaasti Aaken seuraneidiksi ja sen tehtävän se on hoitanut kiitettävästi .

Viime viikonloppu vierähti Virroilla islantilaisten toko- ja agileirillä kouluttamassa. Leirillä oli ilahduttavan paljon osallistujia ja sää helli meitä, joten voiko olla muuta kuin tyytyväinen . Tokokoulutukseen osallistuvien paljous (!) hieman pelotti etukäteen - miten kaikki sujuisi kun osa osallistui myös agiin, mutta ainakin omasta mielestäni kaikki vaikutti menevän mukavasti omalla painollaan. Palaute kertoo sitten totuuden . Jälleen kerran oli mukava tavata vanhoja ja uusia tuttuja ja saada nettinimimerkeille kasvot. Olimme matkalla koko kööri, joten minun kouluttaessa muut lomailivat ja nauttivat Marttisen hienosta miljööstä.

Aiemmin kirjoitin Aaken parista oudosta kaatumistapauksesta ja punkkipanta onkin ollut pois sen kaulasta kesäkuusta lähtien, enkä ole huomannut sen saavan yhden yhtä "kohtausta" sen jälkeen. Varmahan en voi olla johtavatko jäljet sylttytehtaalle, mutta tässä talossa ei kyseistä punkkipantaa enää koirille laiteta. Enkä tiedä onko niin tarpeenkaan, kesän punkkisaldo ilman mitään karkotteita on Aake 0 ja Rimma 2 (Ahvenanmaan reissu on oma lukunsa...).

Uusin tulokkaamme Rimma Rimppakinttu vietti eilen syntymäpäivää, vuosia kertyi kokonaista yhdeksän. Onnittelut Rimmalle!

Ilmoitin ikämies Reetun Pieksämäellä eilen pidettyyn erkkariin vain siksi että näyttely sattui olemaan samalla paikkakunnalla kuin missä Reetu nykyään asustaa. Lupasin vielä siskolleni että mikäli hänelle lankeaa handlerin tehtävä ja häntä jännittää niin ettei uskalla mennä kehään, niin saa sitten olla viemättä Reetua sinne ja ihan luvan kanssa voivat katsella muiden menoa kehänauhan takaa. Handlerin tehtävä jäi kuin jäikin siskoni harteille, hän oli eilen toista kertaa elämässään koiranäyttelyssä. Eikä hän ilmeisesti huonosti hoitanutkaan hommiaan, sillä Reetu oli näyttelyn Vsp-veteraani ja vielä Vsp:kin! Näyttely oli kuulemma kaikkien aikojen suurin islantilaisten erkkari, 92 ilmoitettua koiraa. Kyllähän minä tiedän että Reetu on komea ukko ja vielä hyvässä kunnossa, mutta että tuomari tykästyisi siihen noin paljon - sitä en osannut odottaa! Asiantunteva mies .

Reetu taisi kuulemma innostua näyttelyhälinästä ja oli kovasti virtaa täynnä ja vielä pitkän päivän jälkeen, maha täynnä maksalaatikkoa, jaksoi leikkiä kotipihalla. Väsymys ei tuntunut painavan.

Me kaikki kaksijalkaiset, sekä Reetun jälkikasvu Aake ja Rimma onnittelemme superpappaa ja lähetämme virtuaalisen maksalaatikkokakun. Juhannuksen jälkeen tarjotaan oikeita rapsutuksia (ja Aake lupaa olla jurnuttamatta - ainakaan kovin paljon)!

Tässä Eeva ja Reetu ovat vauhdissa:

Virtuaalionnittelut tulevat myöhässä, mutta iki-ihana Apupoika-Anteromme Aake täytti täydet kymmenen vuotta 2.6.! Aake on mielessäni aina juniori, nuori koltiainen, ja siksi tämä iän kertyminen tuntuu niin vaikealta ymmärtää.

Tämä viime aikoina vallinnut helle on vienyt voimat koirilta, mutta varsinkin Aake tuntuu uupuneelta. Ikäisekseen se vaikuttaa noin yleisesti hyvävointiselta ja reippaalta, mutta kaksi kertaa se on lenkillä aivan yllättäen "kaatunut". Siltä on kuin salamaniskusta pettäneet kaikki jalat ja se on kirjaimellisesti mennyt rähmälleen, Ylös se on noussut saman tien ja tilanne on näyttänyt siltä kuin se olisi astunut isompaan monttuun ja tupsahtanut sen vuoksi. Tuoreempi tapaus kävi joitain päiviä sitten ja aiempi ehkä noin kuukausi (tai reilu) takaperin. Aake on muksahtamisten jälkeen katsonut minua kysymysmerkkinä, kuin itsekin ihmetellen mitä oikein tapahtui. En vielä aio viedä sitä eläinlääkäriin, mutta seuraan tilannetta tarkasti ja jos uusia kompurointeja tulee niin lähdemme sitten tutkittavaksi.

Rimma höyryää täällä entiseen tapaan naakkojen kanssa ja sitä täytyy vahtia pihalla haukkana ettei se lähde juoksentelemaan niiden perässä ties minne asti. Se osaa kadota pihalta sekunnissa: ensin se makaa parin metrin päässä nurmikolla ja kun selän kääntää hetkeksi niin simsalabim, Rimmaa ei näy enää missään. Kun sitä sitten huutelee, niin se ilmestyy jonkin ajan päästä tuhatta ja sataa, on ilmeisesti tulossa jostain kauempaa. Tosin yhtenä päivänä teimme pihahommia ja huomasin taas että Rimma Rimppakinttu on kadonnut. Huutelimme sitä tovin mutta mitään ei näy eikä kuulu. Kunnes sitten naapurimme tien toiselta puolelta ilmestyy pihallemme Rimma kainalossaan ja naureskelee että meiltä on ilmeisesti jotain kateissa. Rimma oli yrittänyt osallistua heidän grillauspuuhiinsa. Ja kyllä, meillä on aita työn alla mutta kun kaikkea muutakin puuhaa riittää niin se valmistuu hitaasti mutta varmasti. Portteja ei kylläkään vielä ole, mutta ehkä aita hidastaa Rimmaa edes vähän.

Rimma on kotiutunut loistavasti. On se vaan niin hienoa miten helposti islantilaiset suoriutuvat kodin vaihdosta - pääsääntöisesti ainakin, sellainen tuntuma minulla on. Rimma ei mielestäni ole ollut yhtään apea tai muutakaan, toki se oli ensimmäisen viikon hieman ihmeissään uusista kuvioista, mutta ei siis mitään "vieroitusoireita". Ensimmäisen viikon ne olivat Aaken kanssa kuin kaksi vierasta koiraa saman katon alla, mutta sen jälkeen laumautuminen ja yhteen hitsautuminen on alkanut. Aakekin on kaivanut naftaliinista kiihkeän lintujen ajamis- ja haukkumisvaihteensa; luulin sen jo vanhentuneen, viisastuneen ja jättäneen taakseen ylettömän lintujen ajamisen. Not. Pikkusisko on palauttanut kaiken uunituoreena isoveljen mieleen ja nyt Aake haukkuu naakkakoloniaamme kuin ei olisi ennen niitä nähnyt. Pikkusiskon avuliaalla opastuksella tietenkin, kuinkas muuten.

Rimman ahneus jaksaa naurattaa meitä, on niin kotoisa tunne, kyllä jokainen talo aina yhden päättömän ahneen pikku islantilaisen tarvitsee! Ei niin pientä ruuan murua etteikö sen vuoksi kannattaisi sännätä paikalle vaikka vähän kauempaakin. Jos keittiössä on laitettu mehukkaasti tuoksuvaa liha-/kalaruokaa tai sellaisen tyhjät kääreet on roskiksessa, niin aina Aaken mennessä keittiöön vaikka vain nukkumaan, kuuluu ruokapöydän alta kiukkuista murinaa: Rimma siellä huomauttelee kenen valtakuntaa keittiö sillä hetkellä sen mielestä on.

Rimma on löytänyt kulmiltamme itselleen arkkivihollisen tai oikeastaan viholliset: kadun toisessa päässä asuvat pienet monirotuiset koirat. En tosin ihmettele yhtään, sillä ne kuuluvat tähän ikävään pikkukoirakastiin eli flexin päässä räyhääviin pikku mussuihin, joita ei millään tavoin estetä tai kielletä hyökkimästä kohti koko flexin mitalla. Sitä touhua ei Rimma siedä yhtään, vaan pyrkii antamaan takaisin samalla mitalla - ja valitettavasti Aaken säestäessä. No, tässä on Rimmalla harjoittelun paikka, olla provosoitumatta toisten riidan haastamisesta. Aakehan sen osaa, mutta uuden aisaparin saatuaan täytyy senkin muistutella mieleensä hyviä käytöstapoja - joukossa kun tyhmyys niin helposti tiivistyy. Muutoin Rimma on suhtautunut vastaantuleviin koiriin hienosti, korkeintaan vinkunut "haluaisin tutustumaan" -tyyliin.

Ensimmäisiä asioita mitä Rimmalle pitää opettaa on se, että vapaana ollessaan sen pitää pysyä suhteellisen lähellä. Metsässä tai pellolla juoksentelut on erikseen, mutta kun liikutaan teillä ja yleisillä ulkoilupoluilla, on sen opeteltava pysyttelemään näköetäisyydellä. Ollaankin tehty paljon pentutreeniä eli luoksekutsuja ja siitä nami- tai rapsutuspalkka ja sitten taas menoksi. Nopea luoksetulo on hyvä osata, koskaan ei tiedä millainen tilanne tulee kohdalle.
Mitään ongelmia ei myöskään ole ollut kaupunkiympäristössä liikkumisessa, Rimma ei ole pelännyt mitään eteen tullutta, mitä nyt mieli tekisi aina välillä sanoa valitut sanat ohi ajaville traktoreille sun muille. Hieman minun täytyi hakea sopivaa systeemiä millä saattueemme kulkee lenkillä, mutta totesin parhaaksi olla muuttamatta mitään vaan vain lisätä Rimman mukaan eli Aake kulkee edelleen flexissä ja Rimma hihnassa (katson että Aake on tarpeeksi osaava ja tottelevainen kulkemaan flexissä hallitusti, kun osaa kulkea tien laidassa ja käskystä vaihtaa laitaa; osaa pysähtyä käskystä paikalleen jne). Olemme myös käyneet lenkillä aivan Turun ydinkeskustassa, eikä Rimma ollut moksiskaan, aivan kuin olisi aina kulkenut ahtailla jalkakäytävillä ja liikenteen seassa.

Niin että hyvin meillä pyyhkii, Rimmaa ei varmastikaan tulla näkemään enää Kerimäellä kuin vierailevana tähtenä. Mutta toisaalta, tämähän on vähän kuin laittaisi vahingon kiertämään, sama tilannehan tuli minulle eteen Reetun kohdalla. Kyselin muuten varovasti tunnustellen Reetua takaisin, mutta Pieksämäen väki ei oikein lämmennyt ajatukselle - enkä kyllä yhtään ihmettele!

Ja Reetusta puheenollen: elämäni koira, RetkuPetteri täytti viikko sitten täyden tusinan vuosia: Onnea Reetulle 12 vuotta täytettyäsi!

Meille on tullut perheenlisäystä. Taloon on tullut Aakelle seuraksi Rimma-rouva, toivottavasti pysyvästi. Kaikki lähti liikkeelle kun juttelimme kotona siitä miten Aake on ollut viimeisen puoli vuotta hieman reppana ja eksyksissä oleva. Vaikka uutta koiraa ei ollut alunperin tarkoitus ottaa vielä muutamaan vuoteen, tulimme siihen tulokseen että voisimme tarjota kodin jollekin aikuiselle islantilaiselle. Pentua emme tähän elämäntilanteeseen halunneet, sille ei tulisi riittämään tarpeeksi paljon omaa aikaa, sitähän pennut niin runsaasti tarvitsevat. Enkä myöskään ollut tässä tilanteessa hakemassa harrastuskoiraa itselleni, vaan mukavaa, sisäänajettua aikuista lenkkiseuraksi, oloneuvokseksi ja Aaken kaveriksi.

Sopiva ehdokas löytyikin nopeasti ja aivan yllättävältä taholta, kun keskustelujemme päätteeksi sovimme Aaken Riitta-kasvattajan kanssa että heillä kotona asuva, Aaken puolisisar Rimma voisi muuttaa kokeeksi tänne meille. Sitten kun asiat laitetaan liikkeelle, niillä on tapana rullata omalla vauhdillaan eteenpäin ja niinpä tämäkin asia eteni nopeasti siihen tilanteeseen että viime perjantaina ajelimme Keravalle hakemaan Rimmaa, minne Anni ja Neeka sen ystävällisesti kyydissään toivat (kiitos vielä kerran!).

Ensitapaamisen jälkeen koiria autoon laittaessamme Aake oli vähän sitä mieltä että autohäkki on sen ikioma yksiö ja sinne ei Rimmalla oikein olisi asiaa, mutta joutui kuitenkin jakamaan sen ilman suurempia mutinoita. Tämä aiheutti kylläkin sen että Rimma oli ensimmäiset kilometrit hieman epävarma jouduttuaan moisen hapannaaman kanssa kylki kylkeä vasten ja kertoi mielipiteensä murisemalla, mutta hieman rapsuteltuani sitä se rauhoittui ja häkki jaettiin hyvässä hengessä koko kotimatkan ajan.

Onhan tämä varmaan melkoinen elämänmuutos Rimmalle, kun vapaasta maalaiselämästä pitää tottua rajoitetumpaan pikkukaupunkilaiselämään, mutta tässä nyt tutustumme toisiimme puolin ja toisin ja katsomme mitä tuleman pitää. Reetun tytär kun on, niin tietysti etsin siitä reetumaisia piirteitä, onko niitä. Yksi ainakin on, se tuli selväksi heti ensihetkellä Keravalla: kyykistyin Rimman eteen rapsuttamaan sitä ja välittömästi se kiipesi syliini. Ah, niin reetumaista, niin reetumaista. Kovin uteliaskin on, se on tehnyt tupatarkastusta kovasti. Myös hyvin hellyydenkipeä ja ossinkestävä. Ja ahne! Hoitaa siltä osin Skutin jättämän aukon varsin kiitettävästi ja tehokkaasti. Aaken kanssa ne tulevat hyvin toimeen, vaikka ei niitä voi vielä näin lyhyen yhteiselon jälkeen sanoa sydänystäviksi. Hakevat hieman paikkaansa uudessa kokoonpanossa, mutta jos kaikki sujuu näin hyvin niin taatusti hitsautuvat yhteen!

Skutin poismenosta on kulunut neljä ja puoli kuukautta, miten aika rientääkään. Talo tuntuu niin kovin tyhjältä kun oma pieni "kotipossumme" ei enää hääri jaloissa, eikä Aakesta ole sen aukon paikkaajaksi, se kun on varsin huomaamaton sisällä ollessaan. Yhä on ikävä, vaikka toki on myönnettävä että elämä on paljon helpompaa yhden koiran kanssa. Minulla ei olekaan ollut yhden koiran taloutta sitten vuoden 1996 eli sen jälkeen kun ensimmäinen islantilaiseni Sälli asettui taloksi - lukuunottamatta paria lyhyttä jaksoa ennen Reetun ja myöhemmin Skutin tuloa.

Ikävä on Skutin röhkintää, sen vankkumattoman optimistista asennetta, sen nauravaa ilmettä, jopa sen välillä niin raivostuttavalta tuntunutta hääräämistä, sen "läpi tuulen ja tuiskun, ei tunnu missään" -mentaliteettiä, ikävä on lähes kaikkea siinä koirassa - paitsi sen remmirähjäämistaipumusta. Pahin suru on jo poistunut mielestä, mutta syyllisyys ja kaipaus eivät. Jossain välissä, kun suru oli vielä aivan pinnassa, ikävöin suunnattomasti aikaa noin kymmenen vuotta sitten, silloin kun Skuti oli nuori ja vasta vähän aikaa sitten suomalaistunut. Aikaa jolloin Aake oli pelkkä keskenkasvuinen kakara ja Reetu nuori mies maailma vielä valloittamatta. Aikaa jolloin elämäni täyttyi niin erilaisista asioista kuin tänä päivänä. Aikaa milloin kaikki oli vielä edessä päin eikä tarvinnut miettiä menettämisen tuskaa. Kuljin tuolloin hetken syvällä muistojen poluilla ja mietin miten elämä onkaan muuttunut!

Skutin poismenon jälkeen Aakella kesti päivän verran ennen kuin se tajusi ettei Mamma enää tulekaan takaisin. Aluksi se oli kukkona tunkiolla ja nautti saamastaan ainoan koiran huomiosta, mutta kun seuraavana päivänä sille alkoi valjeta että se oli jäänyt yksin, ilman Mammaa tai muutakaan koiraseuraa, se vaipui "masennukseen". Edes sille kaluttavaksi annettu raaka luu ei kelvannut, Aake vain käänsi sille selkänsä ja käpertyi vähän matkan päähän nurmelle nukkumaan. Aake ei ole koskaan jättänyt tuoretta luuta kaluamatta, se kertoo sen mielialasta jotain! Tällaista apatiaa kesti ehkä viikon verran, sitten se pääsi tilanteen yli. On varsin ymmärrettävää että uusi tilanne talon ainoana koirana oli Aakelle outo ja uusi, varsinkin kun koko aiemman elämänsä se oli elänyt vielä oman emänsä kanssa. Rankkaa itsenäistyä yhdeksän vuoden jälkeen. Aake muuttui enemmän perässä kulkijaksi, se siis seurailee meitä ihmisiä enemmän sisätiloissa kuin mitä ennen. Aakehan ei koskaan ole ollut mikään varjo. Aakesta kyllä myös huomaa selvästi että sen on kasvanut ja elänyt osana koiralaumaa ja nyt sen on pitänyt opetella olemaan ilman toista, vahvaluontoista koiraa, josta ottaa tietyissä asioissa esimerkkiä, jonka selän taakse tarvittaessa piiloutua ja josta saada henkistä tukea pulmallisissa tilanteissa. Lisäksi kun nykyinen elämäntilanteeni ei suo Aakelle kuin pienen osan siitä ajasta ja huomiosta mihin se on tottunut, niin melkein sääliksi käy vanhaapoikaa kun se joutuu opettelemaan uudenlaista elämään vielä vanhoilla päivillään.

Skuti sai viimeisen leposijansa pihallemme, suuren kiven juurelle, mihin hautasimme sen tuhkat. Siitä se voi, portin pielestä, vahtia ja haukkua ohikulkevia koiria.

Itkua pukkaa koko ajan, mutta surutyö on tehtävä ja tämä kirjoittelu kuuluu siihen, tunteiden tuuletteluun.

Skuti, ihastuttavan vihastuttava rakas Mamma, suuri persoona, nukkui eilen ikiuneen maksasta löytyneen kasvaimen vuoksi.

Vajaat pari viikkoa sitten koirat olivat hoitolassa muutaman päivän ja sieltä kotiuduttuaan Skuti oli vatsa hyvin löysänä. Joku päivä vatsa saattoi olla suht hyvänä mutta pääosin kuralla. Luulin että se oli saanut jonkun pöpön hoitolasta. Aakella ei vastaavaa vaivaa ollut joten ajattelin Skutin reagoivan taas herkemmin vatsallaan. Kokeilin normaaleja ripulintaltutuskonsteja mutta heikoin tuloksin. Ajatus oli käydä lääkärissä kunhan meillä vierailulla olleet sukulaiset olisivat lähteneet. Skutin vointi kuitenkin huononi äkillisesti ja se osoitti olevansa selvästi kipeä. Tosin ihan ensimmäiset kivun merkit jäivät ehkä huomioimatta ja menivät lapsikatraan aiheuttaman stressin piikkiin, mutta päivän jälkeen oli ilmiselvää että Skuti oli todella kipeä. Se aristi vatsaansa, seisoa ei olisi jaksanut, istuutuminen ja makuulle käyminen tuottivat tuskaa ja makaaminenkaan ei tuntunut hyvältä. Ulos se ei olisi halunnut lähteä ja sinne päästyään ei olisi halunnut tulla sisälle. Kävely oli muuttunut verkkaiseksi kun vielä pari päivää aikaisemmin se kirmaili pihalla hepulissa kuin nuori tyttö ikään. Toisen päivän iltana ei ruokakaan enää maistunut. Se sai hälytyskellot kilkattamaan ja lujaa. Pari edellistä yötä Skuti oli ollut levoton ja sitä oli pitänyt käyttää ulkona tarpeillaan, mutta tämän viimeisen yön se nukkui vatsa tyhjänä hyvin levollisesti ja aamulla ruokakin maistui hieman. Näytti siis siltä että tilanne voisi olla parempaan päin. Ainakin halusin elätellä toiveita siitä, vaikka järki varoitteli muusta, ikävämmästä mahdollisuudesta.

Eläinlääkärille joka tapauksessa lähdettiin. Eikä meidän tarvinnut odottaa ikäviä uutisia kauaa, tutkimuksen jälkeen näin lääkärin kasvoista jo ennen kuin hän ehti sanomaan mitään että hyvästien aika oli käsillä. Skutin maksassa oli suuri kasvain. Lääkäri totesi Mamman olevan erittäin kiltti koira, sillä kun hän tunnusteli vatsaa ja näki että Skutiin sattui, niin se ei edes murissut hänelle. Ei päästänyt ääntäkään... Tuskani on valtava: kuinka kauan sillä on ollut kipuja, kuinka kauan olen antanut sen kärsiä?! Miksen tajunnut tilanteen vakavuutta aiemmin?! Kysyn näitä kysymyksiä itseltäni jatkuvasti ja syytän itseäni. Näin jälkikäteen ajatellen olen huomaavinani kaikenlaisia merkkejä joista minun olisi pitänyt tajuta että nyt on jotain vialla. Mutta en ymmärtänyt, en. Itsesyytökset ovat valtavat, samoin ikävä on suunnaton. Menetyksen suuruuden ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä.

Mutta nyt Skutilla on kaikki hyvin, eikä sen tarvitse enää tuntea tuskaa. Kiitos kauniista lähdöstä eläinlääkäri Kaj Sittnikowille.

Eläinlääkärille lähdettäessä aavistin että paluumatkalla meitä olisi yksi vähemmän ja siksi otin vielä yhden kuvan Mammasta...

Hyvää matkaa Skuti, en ikinä unohda sinua!

Ullälvas Skutla 12.5.1996 - 12.8.2010